Lehmä nuoren aikuisen silmin ja sen tutkitusti terapeuttinen vaikutus meihin

Nostalgiaa 

Kanojen jälkeen meille tuli pukki ja kolme lammasta. Sen jälkeen sain synttärilahjaksi kuvassa näkyvän pienen kilin. Sitä imetin tuttipullosta ja vietetimme koulupäiväni jälkeen paljon aikaa yhdessä temmeltäen. Tallissamme oli vuoden ajan myös kaksi tallivuokralais-hevosta. Vuohikanta kasvoi välillä niin, että harrastuksesta tuli äidille jo melkoinen lisäduuni. En sallinut kilien tai vuohien joutumista teuraaksi ja nopeasti vuohia oli reilusti päälle parikymmentä.

Lehmä?

​Nyt nostalgisuudesta itse asiaan. Eläimet ovat minulle hyvin tuttuja, lehmät eivät niinkään. Muistan äidin unelmoineen yhdestä lehmästä ja vaikka olin varpaitani myöden eläinrakas, niin lehmä oli minulle aika etäinen: ”Lehmä? Mitä me muka tehdään yhdellä lehmällä?” Kun muut eläimet tulivat meille, niin innostus oli melkoista, mutta muistan että tämä innostus, edes ajatuksena, ei saanut minulta vastakaikua. Ja eipä meille ikinä tullut lehmää. Muutin kotoa, kaikkein vähiten mielessäni lehmät.

Yhtenä päivänä äiti kertoi innoissaan, että hän on tekemässä ”Jos lehmät puhuisivat"- näyttelyä. En oikein ymmärtänyt ajattelin vain, että: ”Aa kiva”. Rehellisesti, en yhtään tajunnut, että mikä tämä näyttely oikeasti olisi ja vielä vähemmän sen syvempää tarkoitusta. Vuoden päästä tilanne olikin aivan eri, näin äidin ajatuksen konkreettisesti; Näyttely oli valmis. Nyt reaktioni olikin ”WAU äiti!”. Näin kuvia näyttelyn avajaisista Berliinistä ja silloin ymmärsin. Kuvista näin miten mielenkiintoisia eläimiä lehmät ovat. Ymmärsin, miten iso projekti kyseessä oli ollut. Itse en tässä vaiheessa kuitenkaan muuta, kuin katsonut sivusta ja ihaillut äidin tekemää isoa projektia. Olin etääntynyt lehmistä ja äitini näyttely oli ensimmäinen askel siihen, että kiinnitin syvempää huomiota lehmään.

Lastenkirja ja some

Sitten äiti kirjoitti lehmistä lastenkirjan. Ensimmäisen kerran kirjaprojektista kuultuani olin taas linjaa, että ”Aa kiva”. Tiesin, että äiti rakastaa kirjoittaa kirjoja ja siksi iloitsin. Toistamiseen myönnän, että en todellakaan nähnyt hänen visiota. Päästessäni lukemaan ensimmäistä versiota, olin taas että ”WAU, tämä on ihana”. Niin vain lehmät pääsivät taas yllättämään, siinä mitä kaikkea niistä ja niiden ympäriltä löytyykään. Tässä vaiheessa olin mukana yhtenä tekstin lukijana ja autoin löytämään viimeisiä piileviä virheitä, ennen kirjan painatusta. Siitä yhteinen touhu jatkui, aluksi auttaen sometilien kanssa. Sittemmin tilanne eskaloitui, ja teimme työsopimuksen.

Tiesitkö?